sunnuntai 30. lokakuuta 2016


Mulla on vaaterekki täynnä mekkoja. Kauneudestaan huolimatta haluan heittää ne helvettiin, ettei ne muistuttaisi kaikesta mitä en halua ajatella. Hillitsen itseni ja yritän myydä niitä. Huone lapsuudenkodissa tuntuu samaan aikaan turvalliselta että ahdistavalta, patteri kolisee kun käännän kylkeä yöllä ja vaaterekki on viimeinen ja ensimmäinen asia jokaisessa päivässä.
Muutto on ensi viikolla, oon kauhuissani.

Kännykän muistioon kirjoitettuja:

14 Aug 2016
painajaisia, kirkuvia tyttöjä ja nukkumaan mennessä kädet niskallani

15 Sep 2016
tyttöjä pukuliikkeessä sovittamassa prinsessamekkoja, pastellityllejä ja kirkkaat valot suurissa peileissä kun ulkona on harmaa Helsingin syyskuu

14 Oct 2016
unessani suuri seurue istuu illallisella sortuvassa talossa




Pari kuvaa joita en ole jakanut mutta joista siitä huolimatta pidän:



Oikeastaan tahtoisin kirjoittaa välillä jostain mukavasta. Tahtoisin näiden postausten olevan pehmeitä, valoisia ja kevyitä. Ei näin raskaita ja masentuneen kuuloisia. Uskon vielä pääseväni tavoitteeseeni. Sitä odotellessa voitte vaikka skippaa tekstit kokonaan.

perjantai 7. lokakuuta 2016

salainen maailma

Oon vaiheillut tosi pitkään, kirjoittaako tänne näistä jutuista mitä aion kirjoittaa. Lopulta päätin tehdä niin, ihan vaan jotta uskaltaisin hyväksyy itseni paremmin. Tuntuu että kun on itse niin epävarma, muille kertoessa asiat ehkä selviää vähän.

En oo koskaan osannut olla avoin ihminen. Kun olin 13 käännyin sisäänpäin lopullisesti. Tuntui että kaikki meni mussa solmuun. Ne solmut on aika tiukalla, ja vasta viime aikoina oon saanut niitä ensimmäistä kertaa auki. Oon saanut musta kiinni vähä kerrallaan. Ja samalla oon näyttänyt itseäni muille.
Haluaisin olla oma itseni, niin etten pidä enää niitä monia rooleja yllä. Mulle on aina sanottu, kuinka oon kamalan rohkea kun uskallan olla just sellainen kun oon. Totuus on, etten oo ollut sitä koskaan täysin. Oon vähätellyt osia itsessäni, piilottanut ne johonkin syvälle jotten joutuisi kohtaamaan vaikeuksia.

Tästä on jo aikaa. Istuin yöjunassa Kemin kohdilla kun tajusin itseni suuremmassa mittakaavassa. Oon kokenut identiteettikriisiä 13-vuotiaasta lähtien. Sellaista etten oikein tiedä kuka oon ja millainen oikeasti haluisin olla. Silloin junassa tajusin mitä se on mitä oon halunnut olla. Oon miettinyt asiaa jo vuosia enemmän tai vähemmän. Otin kännykän esiin ja googlasin transsukupuolisuuden. Kaikki loksahti jännästi paikoilleen, vaikka olenkin miettinyt tosiaan tätä jo monta vuotta. En oo silti jollain tavalla hyväksynyt sitä omalla kohdallani. Kai oon toivonut pahan olon tulevan jostain ihan muualta, jostain mikä on helpompi korjata. 
  
Nyt vasta päätin kohdata tän asian. Mikä on tehnyt hyvää. Se on aiheuttanut vaikeuksiakin (esim. ihmissuhteissa), mutta tuntuu että nyt mulla on oikeasti mahdollisuus olla onnellinen joskus. Nyt kun oon ottanut ensimmäisen askeleen asian suhteen, enkä piilottele sitä enää itseltäni, voin alkaa työskennellä asian eteen. Yritän hyväksyä itseäni (vaikka aamut vaatteita pukiessa on raskaita ja toimiminen julkisilla paikoilla on ehkä jopa vaikeampaa kuin ennen. Peilejä vihaan sillä se mitä niistä näen vain itkettää) ja musta tuntuu että ajan myötä opin tuntemaan oloni mukavaksi. Sain lähetteen transpoliklinikalle, ja vaikka ensimmäinen käynti tulee olemaan vasta keväällä, tuntuu hyvältä että asiat on lähtenyt liikkeelle.

keskiviikko 24. elokuuta 2016

mut hys nyt

Hiljaisuus on tehnyt hyvää mulle. Valmistuin lukiosta, olin kahdessa eri työssä ja nyt elän                   murroskohdassa. En mennyt kouluun, tuntuu kummalta.
Helsingissä käydessä on ollut kaunista. Löydän sen kovista kulmista ja kylmistä katseista jotain rauhoittavaa. Metron tekopirteä oranssi ja Katatonia, jokin vetää aina takaisin.
Hyvinä päivinä luen itselleni ääneen runoja. En ole kirjoittanut kuukausiin, oon lakannut etsimästä sanoja. Odotan että ne tulee itsestään.
Ollaan suunniteltu tulevaa, jännittää koska se on yhteinen tulevaisuus. On se ennenkin ollut mutta nyt se tulevaisuus onkin muualla, yhteisessä osoitteessa, enkä uskalla toivoa liikoja sillä pelkään että joudun pettymään. Silti itkettää kun on niin onnellisia hetkiä, niitä kun ei meinata mahtua kylpyammeeseen molemmat ja kylpyhuoneen lattialle tulee tulva. Kun puhutaan kuinka sitten kun ollaan siellä kaukana lähetetään rumia postikortteja ihmisille.

Yritän saada elämästä kiinni, välillä huomaan sen menevän ohi enkä ole kuukausiin tehnyt asioita joista pidän. Valokuvaus on jäänyt, niin kaikki muukin luova. Mutta nyt oon alkanut taas heräämään, aloitin ukulelen soiton ja kaikki on noin muutenkin okei.

keskiviikko 16. maaliskuuta 2016

Paranoid #11



Kotona ajatukset tuntuu sakeana ilmassa. Jotkut aamut tuntuu vääriltä ja odotan verhoja avatessa maailman olevan väärin päin (syksyllä oli rajuilma, makasin sängyssä ja ulkona tuuli niin kovaa, aamulla olin pettynyt kun ulkona olikin samanlaista kuin ennen)


En enää pelkää pimeää. Irrationaalisia asioita sitäkin enemmän. Oikeesti nauratan jopa itseäni kliseilläni, oonko aina ollut näin masentava.


Välillä kirjoitan, useimmiten en. Lattioilta ja vihkojen välistä löytyy irtonaisia papereita enkä edes muista ikinä kirjoittaneeni sellaista. Usein yöllä herätessä keksin jotain nerokasta, ja unohtaessani suren niitä vaikken ehtinyt vielä kunnolla edes ajatella asiaa.


Talven alussa aloin laskemaan, kuinka monta kertaa talven aikana kaatuisin Pispalan portaissa. Tällä hetkellä luku on viisi tai kuusi. Oon tutustunut kissoihin täällä, ihmisiin en niinkään. Parhaina kavereina toimii vinyylisoitin, kirjat ja sänky. Kyllä mun elämässä tapahtuu enemmän kuin annan ymmärtää. En osaa avautua. Aloitin burleskitanssin.